Laura Leipakka, Suomen teologiliiton puheenjohtaja
laura.leipakka@evl.fi
Työssä jaksaminen on ollut tapetilla viime vuosina, jo aikana ennen koronapandemiaa. Työhyvinvointiin, työolosuhteiden joustavuuteen sekä työstä palautumiseen on kiinnitetty huomioita niin työnantajan kuin työntekijän puolelta. Sen sijaan työtehtävien rajaamiseen ei aina osata kiinnittää huomiota kenenkään taholta.
Erityisesti asiantuntijatyön, mutta myös monen muun työtehtävän, hienous ja kamaluus on siinä, että työ ei oikeastaan lopu koskaan. Aina jokin asia on kesken tai on jotain, jota voisi vielä tehdä. Henkilökohtaisesti minulle on ollut työelämässä ehdottomasti vaikeinta oppia sietämään keskeneräisyyttä sekä rajaamaan omaa työtäni. Keskeneräisyyden sietäminen tarkoittaa esimerkiksi jatkuvia usean kohdan mittaisia muistiinpanolistoja vaiheessa olevista asioista ja sitä, että aina asiat eivät hoidu oman aikatauluni mukaan. Työtehtävien rajaaminen puolestaan haastaa siihen, miten käytän omaa työaikaani. Mikä työssäni on olennaisinta sekä mihin asioihin minun tulisi ja kannattaisi keskittyä eri hetkinä. Olen herkästi innostuvaa tyyppiä, joka mielellään sanoo ennemmin kyllä kuin ei. Tällöin löydän itseni usein tilanteista, joissa töitä on kertynyt niin paljon, että en ehdikään hoitaa kaikkea siinä aikataulussa kuin olin ajatellut.
Kaltaisilleni aikaoptimisteille työtehtävien rajaaminen on keskeinen keino hallita työn kuormittavuutta ja työhyvinvointia. Usean deadlinen kummitellessa mielessä asiat kasaantuvat ja kiire aiheuttaa kiukkua sekä väsymystä. Pieni stressi voi olla hyvä motivaattori, mutta jatkuvana olotilana se alkaa syödä voimavaroja niin henkisen kuin fyysisen jaksamisen puolelta. Siksi yritän muistaa kollegani taannoin antaman viisaan neuvon. Hänen mukaansa tulevaisuuden työelämässä voittajia ovat ne, jotka osaavat keskittyä olennaiseen ja pysähtyä. Voittajat osaavat rajata työaikaansa ja tekemänsä työn määrää. He osaavat hengähtää, huokaista ja pitää tauon ennen kuin jatkavat – todennäköisesti huomattavasti motivoituneimpina ja virkeämpinä kuin pysähtymisen unohtaneet työtoverinsa.
Miten ammattiliitto voisi tukea työntekijää pysähtymisessä ja olennaiseen keskittymisessä? Tarjoamalla koulutusta työn rajaamiseen ja hallintaan, järjestämällä vertaistukitapaamisia tai mahdollistamalla virkistäytymistä? Työnantaja ja työntekijä ovat tietenkin avainasemassa työhyvinvoinnin toteutumisen takeina, mutta liitto voisi olla tässä hyvänä tukena. Onhan sen jäsenten hyvinvointi keskeistä myös liiton hyvinvoinnin kannalta. Pysähtyminen on aika ajoin paikallaan. Tästä muistuttaminen ja tämän tukeminen voisi olla myös ammattiliittoasia.