Erilaisina yhdessä?

Esko Jossas, Helsinki

Kun olin töissä, osa tehtävistä liittyi kansainvälisiin yhteyksiin. Mieleeni on jäänyt ensikosketus anglikaaniseen kirkkoon. Kyseessä oli anglo-skandinaavinen pastoraalikonferenssi, johon osallistui paikallisen kirkon vieraina edustajia Pohjoismaista. Isäntänä oli sikäläinen pappi, sanavalmis ja joviaali mies. Hän esitteli anglikaanista kirkkoa ja maailmanlaajaa kirkkoperhettä. Alustuksessaan hän käytti kirkostaan luonnehdintaa ”peculiar animal”. Silloinen kielitaitoni ei riittänyt täsmälliseen suomennokseen. Jotain sinnepäin kuin erikoislaatuinen tai kummallinen eläin vai peräti sekasikiö? Ajatuksena oli nimenomaan se, että kirkko oli monimuotoinen ja kirjava. Se kätkee sisäänsä paljon erilaisuutta ja ristiriitojakin.

Luterilainen kirkko Suomessa on ollut jo kauan tällainen, ainakin vähän ”peculiar”. Herätysliikkeemme erilaisine opinkorostuksineen jäivät 1800-luvulla kirkon sisälle. Myöhemmin on tullut toiminnallista ja hengellistä erilaisuutta, eikä tälle moninaisuudelle näy loppua. Minua tällainen kirjavuus ei mitenkään häiritse.

Pappisviran avaaminen naisille 1980-luvulla oli pitkän prosessin ja riitelynkin tulos. Nykyään se ei ole enää mikään kysymys, eikä mene kauan siihen, kun pappien enemmistö on naisia. Kenellekään ei pitäisi olla suuri ongelma se, että kirkossamme edelleen on henkilöitä, jotka ovat perinteisen virkakäsityksen kannalla. Pienestä ja vähenevästä vähemmistöstä siinä on kysymys. Hyväksykäämme moninaisuus samojen seinien sisällä.

Tuoreempi asia on sateenkaariparien vihkiminen tai heidän avioliittonsa kirkollinen siunaaminen tai yleensä sateenkaarityön nousu seurakunnissamme. Asia kai pysyy vielä pari kierrosta kirkolliskokouksessa, mutta lopputulos on tiedossa. Vihkiminen tai siunaaminen ei aiheuta papille kurinpidollisia seuraamuksia. Ja jos pitemmälle ajatellaan, kysymys sateenkaaripareista ei tule kovin paljon esille pappisvihkimyksen edellytyksistä puhuttaessa. Mutta jos ollaan avara ja suvaitseva kirkko, ei kai samaa sukupuolta olevien vihkimisestä kieltäytyminen myöskään ole este pappisviralle.  Vertaukset tuppaavat ontumaan, mutta onhan niinkin, että abortin tekemisestä kieltäytyminen ei estä lääkärinä toimimista.

Vaivana vanhasta työstäni on se, että tulee katsottua asioita hallinnon näkökulmasta. Vaikka olisi miten omalaatuinen ja sekava eläin, asiat on jotenkin järjestettävä. Jos voitaisiin lähteä tyhjästä, millainen hallintomalli silloin luotaisiin? Paikallisesti tarvitaan jotain, mihin seurakuntalaiset osallistuvat. Piispat ja hiippakunnat ovat välttämättömiä (tässä näkyy roomalaisuuteni), mutta nykyistä enempää ei tarvita. Kokonaiskirkon hallinto on ehkä kovin pähkinä purtavaksi.

Vai miten on? Eläkeläisellä on aikaa ja resursseja esittää vaikeita ja tyhmiä kysymyksiä. Vastauksien etsiminen on sitten nuorempien ja vetreämpien vastuulla.

 

Kirjoittaja on eläkkeellä AKIn toiminnanjohtajan toimesta.