Koronan varjossa

Marjukka Andersson, musiikkineuvos, Lauttasaari

Olen saanut elää eläkeläisenä pian kaksi vuotta. Miten aika rientääkään!  Ehdin tuskin sopeutua uuteen säätyyn, kun korona iski ja muutti maailman totaalisesti. Onneksi pienellä ihmisellä on sisäänrakennettu voima löytää isossakin kaaoksessa omat ilonlähteensä ja selviytymistiensä.

”Ei laulamasta lakkaa nyt sielu iloissaan…” kuvaa minun sieluntilaani nyt ja aina. Vaihdan ajatuksissani laulamisen urkujen soittoon. Sielu, joka 15-vuotiaasta asti kaipasi urkujen äärelle, ei ole väsähtänyt pitkän työrupeaman jälkeenkään.

Odotin pitkään jo ennen eläkepäivien alkamista aikaa, jolloin voisin keskittyä musiikin maailmaan. Odotin aikaa, jolloin voisin miettiä rauhassa, harjoitella ilman työpaineita ja kuunnella musiikkia ihka omalla ja hyvin ansaitulla ajalla. Sijaistaa siellä, missä apua tarvitaan, soittaa kamarimusiikkia ja konsertoida. Sairaalamuusikkonakin toimiminen kiinnosti.

Ehdin onneksi soittaa muutaman konsertin, ennenkuin rajoitukset sulkivat julkisten esiintymisten livemahdollisuudet. Viime kesänä toimin hautausmaakappelissa viikonloppusijaisena. – Sijaistarve oli Helsingissä aika pientä määräysten kavennettua virkakanttoreiden työmahdollisuuksia. Onneksi koronatilanne on muuttumassa ja mahdollisuudet suuntautua ulospäin avautumassa!

Kolmea sadatta vuottaan käyvää lasten isovanhempaa on ollut aikaa tavata koronasta huolimatta kauniissa Puukäpylässä ulkoillen. Jatkuva ilonlähde on myös kolmevuotias lapsenlapsemme, jonka elämää ja kasvua on käsittämättömän ihanaa jakaa isovanhempana.

Mitä kaipaan? Kaipaan tietenkin elämän normalisoitumista koronakurimuksen jälkeen, mahdollisuuksia olla jälleen lähellä ihmisiä ja musisoida vapaasti. Kaipaan kirkkomuusikon fantastisia työtiloja ja soittimia, myös sitä tietokonetta ja somemaailman välineistöä, jota joku IT-vastaava pitää kunnossa käyttäjän törttöilyistä huolimatta. Kaipaan kanttorin mahdollisuuksia järjestää konsetteja hienoille muusikkoystävilleni. Kaipaan seurakuntalaisia. Rakastin työtäni.

Toivoisin työyhteisöiltä avointa empatiaa kaikkia eläkkeelle siirtyviä kohtaan ennen ja jälkeen tuon virstanpylvään. Monella eläkeläisellä on voimaa ja intoa toimia jossain mieluisassa tehtävässä eläkepäivinäkin, vaikka vapaaehtoisena. Kesken voi jäädä pitkä sielunhoidollinen suhde. Kutsu saarnaajaksi, tai muusikoksi kotiseurakuntaan on upea arvostuksen osoitus. Surkeinta on, jos annetaan ymmärtää, että ”Manu on työnsä tehnyt. Manu lähteköön (ja pysyköön mieluiten poissa)”.

Kanttorin koulutus on kallis ja pitkä. Kun siihen vielä lisätään vuosikymmenien työkokemus ja -taito, tuntuu järjettömältä toivotella lähtijälle vain leppoista elämää kiikkustuolissa.

En vaihtaisi enään tänään rauhallisia aamujani tai ajankäyttöautonomiaani työelämän lisääntyneisiin kokouksiin, enkä urkujen koskettimistoa aikasyöppö tietokonetilastointiin. Keinutuoli saa kuitenkin vielä odottaa. Toivottavasti vielä monta vuotta!