Näinhän sen pitikin mennä

Sari Mäkinen, kanttori, Punkalaitumen seurakunta

Oli Vehmaan kirkko, lapsikuoro, Eero-kanttori ja 5-vuotias lauluintoinen pikkutyttö. Eipä tainnut Eero koskaan saada tietää, minkä kipinän kylvi. Siitä alkoi edelleen jatkuva kuoroura. Pianokin ostettiin ja mummot avustivat hankinnassa: toinen antoi rahaa, toinen sonnivasikan. Olin sukuni ensimmäinen, joka pääsi soittotunneille.

Tulivat nuorisotyönohjaaja Tikli sekä Matti-kanttori, kerhovuodet, isosaika, nuortenillat, tyttökuoro, joulut, kirkkokuoro ja Matin sairastuttua ensimmäinen jumalanpalveluskeikka 18-vuotiaana 1,5 tunnin varoitusajalla. En osannut rekisteröidä, mutta meitä oli parvella kaksi nuorta. Minä soitin ilman jalkiota ja toinen rekisteröi. Selvisimme!

Vaihto-oppilasvuosi USA:ssa räjäytti tajunnan. Musiikinopettajaperheen mukana pääsin kamarikuoroon ja collegen musiikintunneille. Voisiko musiikki olla muutakin kuin harrastus? En minä silti kanttoriksi halunnut jatkuvaan ilta- ja viikonlopputyöhön. Jotain muuta.

Olin kesätöissä vanhainkodissa. Hoivamusiikki-termiä ei silloin ollut, mutta vaisto sanoi, että laula ja minä lauloin virsistä valsseihin. Monesti tunsin, että laulu läpäisi muurin. Sairaanhoitajakoulukin houkutti, mutta lapset veivät pidemmän korren ja niinpä lähdin Raumalle. Minusta tuli lopulta loimaalainen ja laulava lastentarhanopettaja sekä päiväkodinjohtaja.

Kaiken elämässä tärkeän oppii varmasti päiväkodissa. Kaikki maailman ihmeellisyydet mahtuvat siihen, kun pienen ihmisen kanssa tutkii muurahaista. Lapsen korkeudelta näkee enemmän ja kauemmas.

Samaan aikaan laulu ja seurakunta olivat toinen kotini. Lauloin kirkkokuorossa ja tein kanttorinkeikkoja. Alkoi nousta ajatus: olisiko minusta sittenkin kanttoriksi? Päädyin Turkuun, mutten vielä pystynyt viemään opintoja loppuun. Urkututkinto sai aikaan jopa trauman, mutta löysin kuoronjohdon, ja se yhytti minut sekä erään naiskuoron 15 vuoden ajaksi.

Musiikki on ollut myös terapiani. Kun sairastuin työuupumukseen ja jouduin lopettamaan rakastamani päiväkotityön, olivat kuoroillat pelastukseni. Kun perhettämme kohtasi suuri tragedia, olivat kirkkokuorolaiseni ensimmäisenä auttamassa ja kannattelemassa.

Kun Jumala sulkee oven, Hän avaa ikkunan. Sen koin juhannusviikolla 2006, kun minulta kysyttiin, miksen ole hakenut Loimaalla avoinna ollutta sijaisuutta. Elokuussa aloitin työt ja siitä lähti iso vaihde päälle. Sain kasvaa monipuoliseen kanttorin työhön ja suoritin opiskelut Tampereella työn ohessa. Urkutraumakin hälveni, kiitos erinomaisen opetuksen ja kannustuksen.

Ymmärsin, että kaikki aiemmat työni ovat osa kanttoriuttani: vanhainkodin muistisairaat, päiväkodin lapset ja muskarit, kuorot ja keikat, musiikkiteatteriharrastuskin. Oman paikan etsinnässä meni muutama vuosi ja työpaikka, mutta nyt istun Punkalaitumen urkupenkillä. Nautin olostani ja ihmisistä ympärilläni.

10-vuotiaana toivoin kerran, että saisin joskus soittaa kirkossa. 40 vuotta myöhemmin valmistuin kanttoriksi.  Matka oli pitkä, mutta nyt näen: näinhän sen pitikin mennä.