Opiskelua koronapakohuoneessa

Saara Laakkonen, teologian opiskelija, Helsingin yliopisto

Olen aina pitänyt siitä, kun kesäloma loppuu ja uusi opiskeluvuosi alkaa. Minulle se on merkinnyt uutta saavuttamisen aikakautta, jolloin voin tuntea itseni aktiiviseksi ja hyödylliseksi arjen sankariksi.

Samaan aikaan opintojeni aikana olen toiminut pakohuoneessa pelinvetäjänä. Monitoriin katsomisen ja vinkkien antamisen lisäksi olen päässyt itse kokeilemaan pakohuoneita. Olen saanut niistä saman innon, kuin aina syksyllä opintojen alkaessa: Pääsen näkemään kuinka aivotyölläni voi päästä eteenpäin ja vaikeuksista voittoon.

Pakohuoneissa ei kuitenkaan voi aina onnistua. Toisinaan huoneeseen päätyy väsyneenä, ärtyneenä tai huonossa seurassa. Silloin aika tuntuu matelevan ja turhautuminen kasvaa, kun ei pääse eteenpäin. Tuntuu kuin vain kävelisi ympyrää ja tuntisi itsensä tyhmäksi samalla, kun tietää jonkun katsovan kameroista ja tuijottavan, että mikä siinä nyt on, kun et keksi, mitä tehdä seuraavaksi.

Etäaikana opiskelu tuntuukin juuri siltä, kuin olisi liian vaikeassa pakohuoneessa: Seinät kaatuvat päälle, kaikki turhauttaa ja oikea maailma tuntuu olevan jossakin kaukana. Opiskelusta tulee yhtä etäluentojen ja palautettavien tehtävien puuroa, johon joku on unohtanut lisätä suolaa. Kun kaikki työ tehdään kotona, eikä muita opiskelijoita näe, on ainakin minusta tuntunut siltä, että koko ajan pitäisi saada suorituksia valmiiksi ilman, että niistä saa onnistumisen kokemuksia. Työ vain täytyy saada tehdyksi ennen kuin sitä tulee lisää.

Kun jälleen syksyn kursseille ilmestyy paikkatiedoiksi Zoom-kokoukset, tieto ei yllätä. Silti voin myöntää olevani harmissani. Olin toivonut, että paluu johonkin vanhaan normaaliin olisi jo mahdollista.

Silti minulla kuudennen vuoden opiskelijana on ihan hyvä tilanne. Niin minua kuin monia muitakin tahoja huolettavat eniten uudet opiskelijat. Minä tiedän, mitä opiskelu voi parhaimmillaan olla ja miten etäopiskelustakin selviää. He puolestaan eivät tiedä, miten opiskelumaailman pakohuoneet toimivat. He eivät ole vielä tutustuneet keneenkään, jonka kanssa voisi mennä samaan huoneeseen ja yrittää ratkaista ennakkotehtävien, kurssiesseiden ja kreikan verbitaulukoiden tehtävät yhdessä. On riski, että he joutuvat pakohuoneeseensa ihan yksin.

Sillä kuten pakohuoneidenkin maailmassa, myös opiskeluun pätee minun mielestäni sääntö: Yksin ei pääse seikkailusta ulos. Työmäärä on liian suuri, jos sitä ei voi jakaa muiden kanssa. Ja jos turhautumistaan ei voi purkaa jonkun toisen kanssa, ei se vähene vaan moninkertaistuu.

Syksy siis saapuu kuten edellinenkin. Miten voisimme elää sen toisin? Ainakin hyväksymällä sen, että nyt voi olla vaikeaa.