Hilkka-Liisa Vuori, MuT, Espoo
Ihmiset istuvat rauhallisesti hengitellen ja läsnäollen. Osa katselee alttarin suuntaan, osalla on silmät kiinni. Odottava hiljaisuus vallitsee. Kyseessä ei ole mindfulness- tai joogatunti, eikä hengityksen harjoitteleminen. Hiljainen, vaatimattoman kuuloinen laulu alkaa. Ensin vokaaleilla, sitten mukaan tulee tekstiä: suomea, latinaa. Gregoriaaninen laulu johdattelee mietiskelyyn. Kyseessä voisi olla gregoriaanisen laulun kurssi. Tällä kertaa kyseessä kuitenkin on Kallion kirkon Hiljaisen rukouslaulun messu, jonka musiikki on gregoriaanista laulua.
Gregoriaaninen laulu on parhaimmillaan hyvinvointia: mielen, kehon, äänen ja tilan resonanssia. Lähtökohtana on paikalle saapuminen, ponnistelematon läsnäolo ja kirkkotilassa viipyminen. Laulaminen, mutta ennen kaikkea kuunteleminen.
Mikä tekee gregoriaanisesta laulusta ihmiselle hyvää tekevää? Ääni lähtee liikkeelle hiljaisesta toistetusta vokaalilaulusta. Vokaalilaulusta on pieni muistiinkirjoitettu kommentti birgittalaissisarten rukoushetkestä Gnadenbergin luostarissa Saksassa 1400-luvulta. Sisarista kerrotaan, kuinka he resitoivat aamuvarhaisella lukukappaleita, joskus toistaen yhtä vokaalia kaksi tai kolme kertaa, kunnes se oli yhtenäinen ja kuului veljille kirkon toiselle puolelle (Vuori 2011).
Nykytutkimuksen ansiosta tiedetään, että yksittäisen yksinkertaisen äänen toisto rauhoittaa kehoa ja mieltä, syventää hengitystä ja hidastaa pulssia. Yksittäiset äänen korkeudet myös koskettavat kehoamme korkeuksien mukaan, matalammat äänet ovat rauhoittavampia ja enemmän alakehossa tuntuvia, kun taas korkeat äänet herättelevät ja tuntuvat enemmän pään alueella.
Psalmilaulun rauha
Samantapainen yksinkertaisuus kuin yhden vokaalin toistamisessa saavutetaan gregoriaanisella resitaatiosävelmällä lauletussa psalmilaulussa. Vaikka tekstistä saisikin selvää, kaiku pehmentää resitaation äänen yhdeksi äänen aalloksi, joka keinuu kuin meren aallot kirkkotilassa. Psalmilaulun musiikillinen yksinkertaisuus antaa tilaa mietiskelylle. Kun miettii keskiajan perintöä, 150 psalmin laulamista joka viikko, alkaa ymmärtää, minkä rauhan tyyssijan ne muodostivat. Psalmeihin johdattelevia antifoneja on monenlaisia, mutta varsinainen psalmiresitaatio lauletaan kahdeksalla erilaisella resitaatiokaavalla, joista on lisäksi erilaisia versioita lopukkeesta riippuen.
Pitkään lauloimme laulajakollegani Johanna Korhosen (Vox Silentii 1992‒) kanssa psalmeja vain latinaksi, kunnes joku pappi toivoi, että voisiko tämän kuulla myös suomeksi. Siitä alkoi tie syvemmälle gregorianiikkaan. Ensi alkuun, kun ilmoitin kuorolle (Anima mea, Hiljaisen rukouslaulumessun esilaulajat 2003‒), että nyt sitten lauletaan psalmi suomeksi joka messussa, nousi kapina. ”Aivan liikaa sanoja, jotka häiritsevät mietiskelevää rukousta.” Kuitenkin juuri resitaatioon, jota kuorolaiset ensin vastustivat, siihen he lopulta rakastuivat.
Psalmilaulussa kuunteleva hiljaisuus tulee ihmisen itsensä keskelle musiikin keinoin toteutettuna. Ideana on, että keskellä kuoron laulua, jakeen keskellä on odottava hiljaisuus, jonka kuoro päättää aloittamalla jälkisäkeen. Toinen kuoro aloittaa oman jakeensa heti ensimmäisen kuoron perään, tullen laulamalla vähän jopa toisten päälle, mutta jälleen säkeen sisällä kuoro pitää hiljaisuuden. Hiljaisuus tulee sanan sisään. Tämä on vaikeaa. Aluksi ei millään malta pitää hiljaista taukoa, tai jos sen pitää, koko ajan on keulimassa eteenpäin, hengittämässä liian aikaisin, liian nopeasti ja hätäisesti. Vasta jatkuvan toiston kautta psalmilaulusta tulee kuin hengitys. Koko seurakunta voi olla yksi hengitys laulussa.
Kuunteleva laulaminen
Olennainen osa gregoriaanisen laulun hyvinvointia on tilan sointi. Benediktiininunna Hildegard Bingeniläinen jo viittasi enkelten lauluun, kun sävelet kaikuivat kirkossa. Kaikuisa kirkkotila houkuttelee vähitellen laulamaan ihmisen oman äänen harmoniaan perustuvia asteikkoja käyttäen. Puhutaan yläsävelvirityksistä, luonnonsävelasteikoista ja pythagoralaisesta virityksestä. Puhdas äänen kaiku kohottaa ja myös virkistää. Kaiken kaikkiaan gregoriaanisten laulujen sävelmät kurottuvat enemmän korkealla kuin matalalle. Keskiaikainen kivikirkon kaiku kannattelee sävelmää, mutta se vaatii laulajalta kuuntelua. Kuuntelevassa tekniikassa, juuri kun ääni soi parhaiten kirkkotilassa, tulee lopettaa laulaminen, kuunnella kaikua ja jatkaa äänen tuottoa juuri ennen kuin kaiku sammuu.
Luostareiden laulu oli keskiajalla ja on paikoin edelleenkin lähinnä yksiäänistä ja soljuvaa. Pyhä Birgitta tosin lauluohjeissaan edellytti, että ensisijaisesti laulun tulee olla yksimielistä. Yksiäänisyys on seurausta yksimielisyydestä. Tässä päästään alkuun menetelmässä, jota kutsun kuuntelemisen pedagogiikaksi. Yksittäinen laulaja laulaa kuunnellen soivan kirkkotilan lisäksi toisen ihmisen laulua toista kunnioittaen, äänellisesti toisen ääntä täydentäen ja täydellistäen, ei toisen äänen päälle painaen tai voimalla alistaen. Jos jokainen laulaja tekee näin, sointi on uskomattoman herkkä ja levollinen. Ymmärrän Birgitan mainitseman, tai vaatiman, yksimielisyyden laulussa asenteena eli haluna kuunnella toista ihmistä siitä huolimatta, että ei välttämättä ole toisen kanssa kaikesta samaa mieltä.
Vieraanvaraisuutta asenteena toisten kohtaamisessa kilpailemiseen keskittyvässä yhteiskunnassa ja erityisesti yliopistomaailmassa on tutkinut amerikkalainen Kathleen Fitzpatrick. Hän ehdottaa, että vieraanvaraista asennetta eli toisen kuuntelua voi harjoitella aivan kuin meditaatiota tai punttien nostelua. Kuuntelemisesta voi opetella tavan vähitellen, harjoittelemalla kuuntelemista, toiston kautta. (Fitzpatrick 2020. Ks. Vuori 2020)
Laulavat vanhainkodit
Omassa väitöstutkimuksessani birgittalaissisarten keskiaikaisista lauluista (Sibelius-Akatemia 2011) yksi sivupolku teki minuun suuren vaikutuksen. Luostarit pitivät huolta sairaista ja vanhuksista. Mietin jo itseäni luostarin sairaskodissa. Mitä raihnaisempi olisi ruumiini sitä varmemmin kaipaisin, että kun en enää itse jaksaisi liikkua, joku raahaisi minut kaikuisaan kirkkoon rukoushetkeen ainakin kolme kertaa päivässä, rukouslaulun hoidettavaksi. Tästä innoittuneena visioin kymmenen kirkon ylläpitämää vanhainkotia Suomeen. Paikkoja, joissa jokaisessa olisi oma musiikkityylinsä. Yksi keskittyisi gregoriaaniseen lauluun, toinen virsiin, kolmannessa soisi gospel, neljäs täyttyisi urkureista ja viides tuomasmessulaisista…
Joka hoivakodissa keskeinen asia olisi päivän rukoushetket ja messu. Teinkin tästä ehdotuksen Kirkko Suomessa 2020-työryhmälle. Asia ei edennyt. Edesmennyt piispa Yrjö Sariola kertoi, että hän oli kokeillut tällaista jatkuvaa rukoushetkitoimintaa huomatessaan, että hoivakodin vieressä oli sopivasti vähällä käytöllä oleva kappeli. Mutta kannettu vesi ei pysy kaivossa eli vakiintuneeseen systeemiin ja päiväjärjestykseen ei yhtäkkiä onnistunut sovittaa rukoushetkiä. Lähtökohdan rukouslaulavalle tai -soittavalle hoivakodille pitää olla alusta alkaen hoivakodin rakenteissa. Tällainen uskonnollisesti sävyttynyt toiminta edustaisi positiivista uskonnonvapautta eli tässä tapauksessa henkilöiden oikeutta harjoittaa omaa uskontoaan myös sairaina ja ikääntyneinä.
Polkuja gregorianiikkaan
Jos emme nyt suorastaan voi muuttua luostariksi tai laulavaksi hoivakodiksi tai viettää gregoriaanisia jumalanpalveluksia, mikä on polku? Yksi polku on sen miettiminen, mihin kohtaan jumalanpalvelusta vanha perinne voi tulla palvelemaan. Itselleni tärkeää oli varhaisessa nuoruudessa introituksen laulaminen. Kun suljen silmäni, näen Directur cantus Arvi Lemposen valoisat kasvot ja tarkat liikkeet. Ensi alkuun introituksen laulaminen oli outoa. Gregoriaanisia sävelmiä, suomeksi, joskus latinaksikin. Mutta pian siihen kasvoi: näin messu alkaa. Tämä liittyy rituaalin ja toiston kunnioittamiseen.
Gregoriaanisten laulujen kauneus voi pysähdyttää mihin tahansa messun kohtaan: Herra armahda – Kyrie eleison -rukoukset ovat helppoja. Uhrilaulut, offertoriot ovat joskus aivan uskomattoman erikoisia – niillä on etsitty mysteerin kuvaamista, psalmit sanoittavat kaikki tunteet, gradualet ovat korkeita kuin taivas, kommuuniolaulut ehtoolliselle puolestaan ovat usein niin lyhyitä, että yksi sellainen voisi mahtua joka messuun mukaan. Yhtä sellaista voi toisaalta laulaa myös vaikka 10 kertaa peräjälkeen, toistuvana rukouksena.
Modaalisuus
Lempiaiheeni gregorianiikassa on laulujen modaalisuus. Erilaisia sävelasteikkoja eli moodeja eli laulujen tunnelmia on gregoriaanisessa laulussa kahdeksan. Teoreetikot vuosisadasta toiseen ovat analysoineet niitä ja miettineet niille sanallisia määritelmiä. Minullakin on selkeät näkemykset siitä, miten moodit tuntuvat kehossani ja mielessäni. Eli tervetuloa vain vuosituhantiseen joukkoon ja itse määrittelemään moodin tunnelma kokemansa perusteella.
Käytännössä moodin ydin on teksti, jota sävelmä kannattelee. Toisaalta jokainen sävelmä tuo tekstistä erilaisen puolen kuuluvaksi. Tällä hetkellä koen modaalisuudessa merkittävämmäksi ja kokonaishyvinvoinnin kannalta olennaiseksi asiaksi moodien vaihtelun. Eli jos laulan keskiaikaista riimiofficiumia (riimillisiä rukoushetkiä), jossa perättäiset laulut ovat perättäisissä moodeissa, koen ettei niinkään ole merkittävää se, miten yksittäinen laulu vaikuttaa minuun, vaan se, että luostarinomaisen kuuliaisesti suostun siirtymään moodista toiseen, tunnelmasta toiseen takertumatta yhteen tunnelmaan tai tunteeseen.
Moodien sykli on kokonaisvaltainen kuin vuorokausi, psalmien kierto tai vuoden kulku. Lauletussa kokonaisuudessa vuorottelevat erimoodiset isommat ja pienemmät laulut, psalmivuorolaulu, tekstien ja rukousten resitointi sekä hiljaisuus. Aivan kuin työ ja lepo vuorottelevat, samoin vuorottelee hiljaisuus ja ääni, laulaminen ja kuunteleminen, vertikaalisen ja horisontaalisen tasapaino, tämä maailma ja näkymätön.
Mystiikan etsintä
Gregoriaanisten laulujen perusluonne on meditatiivinen psalmilaulun rauhan takia. Toisaalta laulujen tunnelma voi virittää ylitsevuotavaan riemuun ja jopa riehakkuuteen. Jotkut niistä myös lohduttavat ja itkettävät. Kaikkiaan ne soivat mysteerin eri puolia. Se on mystisyyttä, jota tämän ajan ihmiset, hyvin eri ikäiset, kaipaavat ymmärtää ja kokea. Martti Lindqvistin ajatuksia lainaten: ”Mystisyydessä ei ole hiukkaakaan tunkkaista hämäryyttä. Sen olemus ei ole sokea vaan verhoton näkeminen. siinä ei ole mitään pelottavaa maagisuutta tai kummitusoloa. Siinä ei ole taikuutta eikä hämäystä. Mystinen on selkeää, puhdasta ja näkevää oloa, niin kuin kuutamoisella järvellä pakkasyönä kulkiessa voi nähdä jokaisen yksityiskohdan äärettömän tarkasti ja terävästi.” (Lindqvist 1994).
Hilkka-Liisa Vuori opettaa, laulaa (Vox Silentii) ja tutkii gregoriaanista laulua. Hän opettaa Sibelius-Akatemiassa, Kallion seurakunnassa ja kursseilla eri puolilla Suomea. Vuosina 2021‒2023 hän on myös mukana Uudenmaan liiton rahoittamassa hankkeessa ”Lauluvoimaa”, jossa äänen rentouttavaa vaikutusta ja kehoresonaation vaikutuksen ymmärrystä viedään hoivayksiköihin Uudellamaalla.