Juhana Unkuri
TM, vapaa toimittaja
Lähes 50 000 nuorta käy vuosittain rippikoulun. Ikäluokan koko kirjo huomioidaan kielenkäytössä, kohtaamisessa ja hyvissä käytännöissä.
Turvallisen rippikoulun ajatus edellyttää riittävää ymmärrystä sukupuolisensitiivisyydestä
Jari Pulkkisen mukaan rippikoulussakin on tärkeää kunnioittaa sukupuolten moninaisuutta ja elää sen mukaisesti.
– Sukupuolten moninaisuus on luonnollinen osa meidän ihmisten elämää, joten se on myös luonnollinen osa rippikoulun suunnittelua ja toteutusta, Lasten ja nuorten keskuksen kehitysjohtaja Jari Pulkkinen kiteyttää.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon rippikoulusuunnitelmat ovat luonnollisesti mukailleet ajankulkua. Teema alkoi nousta tietoisemmin esiin 2000-luvulla ja tuoreimmassa, vuonna 2017 julkaistussa rippikoulusuunnitelmassa se on Pulkkisen mukaan jo varsin vahvasti läsnä. Dokumentissa on oma luku, jossa puhutaan turvallisesta seurakunnasta, turvallisesta tilasta ja sukupuolisensitiivisyydestä.
– Nykyään on itsestään selvää, että turvallisen rippikoulun ajatus edellyttää riittävää ymmärrystä sukupuolisensitiivisyydestä. Sukupuolten moninaisuus sekä siihen liittyvät kysymykset ja tarpeet tiedostetaan rippikouluissa useimmiten jo varsin hyvin, Pulkkinen pohtii.
Aiemmin vuosia Kirkkohallituksen rippikouluvastaavana toiminut Pulkkinen muistuttaa, että seurakunnat laativat itse omat tarkemmat rippikoulusuunnitelmansa. Valtakunnallisessa suunnitelmassa pohditaan rippikoulun tavoitteita ja sisällöllisiä teemoja, mutta yksityiskohtaisemmat suunnitelmat tehdään paikallisseurakunnissa.
– Seurakunnat järjestävät työntekijöilleen rippikouluun liittyviä koulutuksia. Tiedossa on, että viime vuosina seurakunnat ovat järjestäneet koulutusta myös sukupuolen moninaisuudesta.
Pulkkisen mukaan rippileireillä sukupuolen moninaisuuteen liittyviä kysymyksiä tulee vastaan myös erilaisissa käytännön asioissa, jotka liittyvät useimmiten majoitus- ja peseytymisjärjestelyihin.
Samalla Pulkkinen toteaa, että rippikoulujen erilaisiin yksittäisiin tilanteisiin on vaikea antaa kategorisia vastauksia tai ohjeita. Asiaa auttaa kuitenkin se, että rippikouluissa on panostettu enenevissä määrin kodin ja seurakunnan väliseen yhteistyöhön.
– Seurakunnat kartoittavat jo ennakkoon, onko nuorella asioita, jotka on hyvä huomioida rippikoulua suunniteltaessa. Mitään numeroa niistä ei tehdä. Oleellista on järjestää asiat siten, että kaikilla rippikouluun tulevilla on hyvä ja turvallinen olo.
Pulkkisen mukaan rippikouluissakin voi havaita, että sukupuolen moninaisuuteen liittyvät tarpeet ovat aitoja ja todellisia.
– Tämä on siinäkin mielessä luonnollista, että rippikouluun osallistuu vuosittain yli 47 000 nuorta. Rippikouluissa näkyy nuorison laaja kirjo.
Rippikoulussa ei haluta edelleenkään häivyttää sukupuolten rajoja.
Tuet ja taakat
Pulkkinen toteaa, että rippikouluissa on valtakunnallisesti useampi tuhat työntekijää, joten näkemyksiä löytyy laidasta laitaan.
– Myös herkkyydessä ja kyvyssä käsitellä sukupuolten moninaisuutta on eroja. Jotkut työntekijät suhtautuvat asiaan vähemmän suopeasti. Joskus nuoret ovatkin kokeneet tulleensa kohdelluiksi tavalla, jota he eivät olisi halunneet.
Pulkkisen mukaan paikallisesti pelisääntöihin ja ohjeisiin onkin kiinnitetty tarvittaessa huomiota.
– Oleellista on esimerkiksi se, että työntekijä pystyisi omasta tulkinnastaan huolimatta asettumaan nuoren asemaan ja ajattelisi asiaa hänen näkökulmastaan. Työntekijän tulee toimia tavalla, joka tukee nuoren kasvua ja kannustaa häntä eteenpäin, eikä aiheuta turhaa taakkaa tai painolastia.
– Jos suhtautuminen sukupuolen moninaisuuteen on työntekijälle hankala asia, ainakin rehellistä olisi todeta, että kirkossa suhtaudutaan asiaan eri tavoin. Näin nuori saa laajemman näkökulman, eikä jää mahdollisesti siihen käsitykseen, että kaikki ajattelevat samoin.
Pulkkisen mukaan työntekijöiden on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, millaista kieltä he käyttävät ja miten he ylipäätään kommunikoivat.
– Sukupuolen moninaisuuskaan ei liity vain käytännön järjestelyihin. Puheemme vaikuttaa vahvasti siihen, kokevatko kaikki olevansa osa porukkaa. Vaikka työntekijä pitäisikin sukupuolen moninaisuutta luontevana osana rippikoulun arkea, hän voi käyttää huonoja sanavalintoja, jos ei ole pohtinut teemaa ennakkoon tarkemmin.
Pulkkisen mukaan kielenkäytön sensitiivisyyteen ja sanavalintoihin on kiinnitetty koulutuksessa ylipäätään aiempaa enemmän huomiota.
– Nykyään ollaan aiempaa tarkempia siitä, mitä ja miten sanotaan. Sosiaalinen media ja kännykät ovat myös hyvällä tavalla vaikuttaneet tähän muutokseen. On tietysti tärkeää kiinnittää huomiota omaan tapaan puhua ja olla rippikoulussa, olipa somemaailma läsnä tai ei. Fiksu kommunikointi on ennen kaikkea itseisarvo.
Oleellista on järjestää asiat siten, että kaikilla rippikouluun tulevilla on hyvä ja turvallinen olo.
Lisätutkimukselle tarvetta
Pulkkinen toteaa sukupuolen moninaisuuden olevan samalla osa laajempaa seksuaalisuus- ja sukupuoli -keskustelua.
– Samaan tematiikkaan liittyy muun muassa keskustelu tasa-arvoisesta avioliittokäsityksestä. Sekulaari valtamedia tarttuu uutisoinnissaan mielellään näihin asioihin. Kirkkohallituksessa työskennellessäni toimittajat ottivat minuun joitain kertoja vuodessa yhteyttä, jos rippikouluissa oli ollut vaikkapa sukupuolen moninaisuuteen tai tasa-arvoiseen avioliittoon liittyvää erikoista opetusta.
Samalla Pulkkinen muistuttaa, että rippikoulussa ei haluta edelleenkään häivyttää sukupuolten rajoja.
– Sukupuolisensitiivisyys tai sukupuolten moninaisuus ei tarkoita sitä, että tytöt eivät saisi edelleen olla tyttöjä ja pojat poikia. On kuitenkin tärkeää kunnioittaa sukupuolten moninaisuutta ja elää sen mukaisesti.
Kirkossa toteutetaan vuosittain valtakunnallinen rippikoulukysely, johon vastaa runsaat 20 000 juuri rippikoulun käynyttä nuorta. Kyselyssä kartoitetaan n. 30 kysymyksen avulla, millainen nuorten rippikoulukokemus oli.
– Yleinen havainto on ollut, että nuoret voivat rippikoulussa hyvin. Samalla on todettu, että muunsukupuolisten – muiden kuin itsensä tytöksi tai pojaksi määrittelevien – kokemus ei ole ollut yhtä hyvä kuin tyttöjen tai poikien kokemus. Tähän rippikoulukokemuksen eroon on syytä kiinnittää jatkossa enemmän huomiota ja selvittää taustalla olevia syitä tarkemmin.
On tärkeää poistaa osallistumisen ja osallisuuden kokemisen esteitä
Ida Reimann korostaa koulutuksen ja tiedon lisäämisen tärkeyttä sukupuolen moninaisuuteen liittyvissä kysymyksissä.
Ida Reimann ja Veikko Elo julkaisivat vuonna 2019 Diakonia-ammattikorkeakoulussa opinnäytetyön otsikolla Minäkin olen Jumalan kuva. Sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakoulututkintoon liittyvän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien nuorten kokemuksia rippikoulusta ja sen jälkeisestä nuorisotyöstä. Sen pohjalta koottiin myös opas rippikoulutyötä tekevien käyttöön.
Tutkimukseen haastateltiin seitsemää 17–21-vuotiasta nuorta, jotka asuivat eri puolilla Suomea. Nykyään Espoon Tuomiokirkkoseurakunnassa nuorisotyönohjaajana toimivan Ida Reimannin mukaan haastatelluilla nuorilla oli pääosin positiivisia muistoja niin rippikoulusta, muista rippikoululaisista kuin isosista. Hän toteaa, että haastatteluissa tuli esiin huolestuttaviakin asioita.
– Yksi transsukupuolinen nuori kertoi, ettei ollut päässyt vaellusrippikoulussa peseytymään lainkaan, sillä työntekijät eivät syystä tai toisesta järjestäneet hänelle omaa saunavuoroa. Toinen haastateltu kertoi, että häntä ei enää otettu rippikouluun isoseksi, kun hän oli avoimesti kertonut kuuluvansa seksuaalivähemmistöön. Kolmas mainitsi, että rippikoulun oppitunnilla seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus oli leimattu synniksi. Neljättä oli kutsuttu jatkuvasti väärällä nimellä, vaikka hän oli useasti ilmaissut, mitä nimeä haluaa itsestään käytettävän.
Reimann kertoo kaikkien haastateltujen osallistuneen seurakunnan toimintaan oman rippikoulunsa jälkeen. Monelle hengellisyys oli tärkeä osa omaa elämää ja identiteettiä.
– Kirkko näyttäytyi heille pääosin konservatiivisena ja muutosvastaisena, mutta nuorten toiminnasta heillä oli monia hyviä muistoja ja positiivinen mielikuva.
Reimann toteaa, että rippikouluissa sateenkaarinuorten kohtaamisen laatu ylipäätään vaihtelee, minkä voi havaita myös valtakunnallisen rippikoulukyselyn tuloksista sekä Espoon Tuomiokirkkoseurakunnassa kerätyistä palautteista.
– Työntekijöillä ei aina ole riittävää osaamista aiheesta, vaikka koulutusta on runsaasti tarjolla. Joskus voi olla puhtaasti kyse arvoista ja asenteista.
Työntekijöiden on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, millaista kieltä he käyttävät ja miten he ylipäätään kommunikoivat.
Tarpeita ja toiveita kartoitettava
Reimannin mielestä rippikoululaisia ja perheitä voisi ajatella ”asiakkaina”. Kirkon kannattaa pohtia, millaista palvelua heille tarjotaan.
– Otamme huomioon oppimiseen liittyvät haasteet tai käsi paketissa leirille tulevan nuoren tilanteen. Meidän tulee suhtautua sateenkaarinuoriin samalla tavalla. On tärkeää ottaa huomioon heidän tarpeensa sekä poistaa osallistumisen ja osallisuuden kokemisen esteitä, pohtii Reimann.
Reimannin mukaan nuoreen ja hänen perheeseensä on tärkeää olla riittävän aktiivisesti yhteydessä ennen rippileiriä, jotta nuoren tarpeet, toiveet ja mahdolliset pelotkin hahmottuvat. Samalla hän muistuttaa, että leirikeskusten majoituskapasiteetit ovat rajallisia ja rippikouluryhmiin tapaa kuulua muutamia kymmeniä nuoria.
– Aina kaikkien toiveita ei voida toteuttaa, mutta siitäkin on hyvä kertoa etukäteen, kun nuorten erityistarpeita kartoitetaan.
Reimann toteaa, että rippikoulujen leikeissä, istumajärjestyksissä ja ryhmäjaoissa on monesti
tyttö-poika-jaottelua.
– Se on onneksi vähentymässä. Inklusiivinen kieli luo tilaa kaikille ja välttää tekemästä oletuksia kenestäkään. Suomen kielessä on paljon sanoja, joita voi käyttää ilman turhaa sukupuolittamista; tämä on pieni asia, jolla on suuri merkitys.
Reimannin mukaan myös iltaohjelmien sketsit ovat usein aikansa tuotteita, ja niitä on tarvittaessa syytä yhdessä päivittää.
Riittävästi aikaa kohtaamiseen
Reimannin mukaan rippikoulussakin työntekijöiden on hyvä viestiä ulospäin, jos heidän kanssaan on mahdollista jutella sukupuolen moninaisuuteen liittyvistä asioista.
– Sen voi tehdä esimerkiksi käyttämällä sateenkaaripinssiä tai avainnauhaa. Näin olen itse saanut luotua yhteyden niihin, jotka ovat pohtineet, mitä itsestään tai vaikka omasta perheestään uskaltaa kertoa, Reimann sanoo. Hänen mielestään leirin ohjelmaa suunnitellessa olisi otettava huomioon se, että leirin aikuisille jää riittävästi aikaa kohdata nuoria muuallakin kuin ruokailuissa ja oppitunneilla.
Reimann korostaa koulutuksen ja tiedon lisäämisen tärkeyttä.
– Kun teimme tutkimustamme, tuo asia korostui lähes jokaisessa haastattelussa. Kaikkea ei tarvitse osata, ja jos jostain asiasta ei tiedä, siitä voi ottaa selvää. Tietoa saa esimerkiksi Setasta tai Smokista. Nuorelta voi myös kysyä, mitä jokin asia juuri hänelle tarkoittaa ja mitä hän sinulta toivoisi.
Yhteisiä käytäntöjä
”Minäkin olen Jumalan kuva – Opas sateenkaarinuorten kohtaamiseen rippikoulussa” löytyy verkkojulkaisuna Evl Plus -sivuilta. Reimann kertoo oppaan saaneen tuoreeltaan runsaasti kiitosta, ja sitä on sittemminkin jaettu silloin tällöin Facebook-ryhmissä.
– Saadun palautteen mukaan opas on auttanut työntekijöitä muun muassa muuttamaan rippikoulun turvatietolomaketta, pohtimaan majoitusratkaisuja yhdessä transnuorten kanssa ennen leiriä sekä saamaan lisää tietoa siitä, miksi näillä asioilla on aidosti väliä.
Reimannin mukaan opas on kuitenkin vain pintaraapaisu aiheeseen. Hän toivoo, että sitä käytetään työyhteisöissä pohdinnan tukena.
– Työyhteisön olisi hyvä luoda omat tarkemmat käytännöt, joihin kaikki rippikoulutyötä tekevät sitoutuvat. Kaikki nuoret eivät näistä asioista kerro, eikä voida olettaa, ettei isossa joukossa olisi yhtään sateenkaarinuorta. Olisi myös tärkeää, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien nuorten rippikoulukokemuksia tutkittaisiin jatkossa lisää.