Kati Tervo-Niemelä
TT, KM, Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori
Mitä usko ja oma hengellinen elämä merkitsevät papille, kanttorille ja teologille? Millainen on pappien ja kanttorien suhde työhön ja kokemus oman työn eri työtehtävien tärkeydestä? Millaisia muutoksia näissä on tapahtunut?
Tässä artikkelissa ytimessä on pappien, kanttorien ja teologien hengellinen elämä ja suhde työhön ja työorientaatio, niissä tapahtuneet muutokset sekä hengellisen elämän merkitys työhyvinvoinnille ja työorientaatiolle. Artikkeli perustuu vuoden 2022 AKI-liittojen jäsentutkimuksen tuloksiin.
AKI-liittojen jäsentutkimuksessa 2022 on tarkasteltu Suomen kirkon pappisliiton, Suomen Kanttori-urkuriliiton ja Suomen teologiliiton jäsenten teologien työhön liittyviä kysymyksiä reilu kaksi vuotta koronapandemian alkamisen jälkeen. Vuoden 2022 tutkimuksen aineistonkeruu toteutettiin toukokuussa 2022. Kyselyyn vastasi kaikkiaan 721 henkeä, joista 174 Kanttori-urkuriliiton jäsentä, 507 Suomen kirkon pappisliiton jäsentä sekä 31 Suomen teologiliiton jäsentä. Vastausprosentti oli 24. Jäsentutkimuksen pitkä historia mahdollistaa useissa kysymyksissä muutoksen seuraamisen pitkältä aikaväliltä.
Hengellisen elämän tärkeys papin, kanttorin ja teologin elämässä
Tutkimuksen tulokset osoittavat papin ja kanttorin omalla uskonelämällä olevan tärkeä rooli työssä jaksamisen tukena. Valtaosalle papeista (94 %), kanttoreista (79 %) ja teologeista (60 %) usko on erittäin tai melko tärkeä osa elämää. Kuitenkin nimenomaan erittäin tärkeänä uskoa pitävien osuus on vähentynyt sekä pappien että kanttorien keskuudessa (ks. Kuvio 1). Kun vuonna 2016 papeista 81 prosenttia piti uskoa erittäin tärkeänä, vuonna 2022 osuus oli 69 prosenttia. Vastaava muutos näkyy myös kanttoreilla. Myös työn ulkopuolella rukoileminen on vähentynyt erityisesti kanttorien keskuudessa (ks. Kuvio 2). Kun vuonna 2014 kanttoreista kaksi kolmesta (67 %) kertoi rukoilevansa päivittäin, vuonna 2022 osuus oli alle puolet (45 %). Niin ikään Raamatun ja muun hengellisen kirjallisuuden lukemisessa on tapahtunut samanlaista vähittäistä vähenemistä.
Pappisliiton jäsenistä 40 prosenttia, teologiliiton jäsenistä joka neljäs (27 %) ja kanttoreista reilu viidennes (22 %) osallistuu vähintään kerran kuukaudessa työtehtävien ulkopuolella seurakunnan yhteiseen messuun tai jumalanpalvelukseen. Pappien ja kanttoreiden omalla ajalla tapahtuvan jumalanpalvelusosallistumisen eroja tarkasteltaessa on kuitenkin syytä ottaa huomioon, että erityisesti kanttorit osallistuvat työssään jumalanpalveluksiin lähes aina joko viikoittain (55 %) tai useita kertoja kuukaudessa (34 %). Papeista 15 prosenttia osallistuu viikoittain jumalanpalveluksiin osana työtehtäviään, puolet useita kertoja kuukaudessa. Kanttorit osallistuvat usein jumalanpalveluksiin riippumatta siitä, missä tehtävässä he toimivat. Viikoittain jumalanpalvelukseen osana työtehtäviä osallistuvia on eniten kirkkoherrojen keskuudessa (30 %), kaikkein eniten pienten seurakuntien kirkkoherrojen keskuudessa, joista lähes kaksi kolmesta osallistuu viikoittain.
Kuvio 1. Suomen Kanttori-urkuriliiton, Suomen kirkon pappisliiton ja Suomen teologiliiton jäsenten vastaus kysymykseen: ”Miten tärkeänä pidät uskoa omassa henkilökohtaisessa elämässäsi?” vuosina 2010–2022.
Kuvio 2. Suomen Kanttori-urkuriliiton, Suomen kirkon pappisliiton ja Suomen teologiliiton jäsenten vastaus kysymykseen: ”Kuinka usein rukoilet omassa henkilökohtaisessa elämässäsi?” vuosina 2010–2022.
Naisten ja miesten välillä on hieman eroja uskon merkityksessä ja omalla ajalla tapahtuvassa hartaudenharjoituksessa. Sekä pappien että kanttorien keskuudessa naisille usko on useammin erittäin tärkeä kuin miehille. Naispuolisista papeista 72 prosenttia pitää uskoa erittäin tärkeänä, miespuolisista papeista 66 prosenttia. Kanttoreilla osuudet ovat naisilla 58 prosenttia ja miehillä 46 prosenttia. Naiset myös rukoilevat useammin, kanttorinaiset myös lukevat Raamattua ja muuta hengellistä kirjallisuutta useammin. Papeista miehet puolestaan lukevat Raamattua tai muuta hengellistä kirjallisuutta useammin ja osallistuvat omalla ajalla seurakunnan kaikille avoimeen messuun.
Uskon merkityksessä ja uskonnonharjoittamisessa näkyy erityisesti kanttorien keskuudessa selkeitä eroja eri ikäryhmissä. Nuorille kanttoreille usko on harvemmin erittäin tärkeä, nuoret kanttorit myös rukoilevat ja lukevat Raamattua ja hengellistä kirjallisuutta selvästi vanhempia kanttoreita vähemmän. Uskon merkityksen vähittäinen väheneminen koskettaa kuitenkin kaikkia ikäryhmiä: myös vanhemmat kanttorit ovat vähemmän uskonnollisia kuin aiemmin. Pappien keskuudessa on nähtävissä sama muutos, joskin lievemmin.
Uskon merkityksessä tapahtuneet muutokset ovat huomionarvoisia kirkon työntekijän työhyvinvoinnin näkökulmasta. Jäsentutkimuksen tulokset osoittavat, että uskon tärkeys, työntekijän oma rukouselämä, raamatunluku ja omalla ajalla jumalanpalvelukseen osallistuminen – tapahtui se sitten paikan päällä kirkkotilassa, radion tai television välityksellä tai striimattuun jumalanpalvelukseen osallistumalla – näyttäytyvät kaikki työhyvinvointia vahvistavina. Tulokset osoittavat vähäisen oman hartaudenharjoituksen olevan yhteydessä ennen kaikkea työssä kyynistymiseen ja vähäiseen työhön omistautumiseen.
Tulokset osoittavat papin ja kanttorin omalla uskonelämällä olevan tärkeä rooli työssä jaksamisen tukena.
Pappien ja kanttoreiden suhteessa työhön tapahtuneet muutokset
Hengellisyyden merkitys kytkeytyy kiinteästi papin ja kanttorin suhteeseen työhön ja työorientaatioon. Pappeja ja kanttoreita pyydettiin valitsemaan seitsemän vaihtoehdon joukosta parhaiten omaa suhdetta työhön kuvaava ilmaus. Vaihtoehdot olivat:
- Teen työtäni ennen muuta toimeentulon takia
- Minulle on tärkeää edetä urallani ja saada lisää vastuuta
- Työ tuottaa minulle tyydytystä
- Minulle on tärkeää saada auttaa ja palvella työssäni lähimmäisiäni
- Työssäni voin toteuttaa itseäni
- Työ on minulle Jumalan antama kutsumustehtävä
- Työ on minulle elämäntehtävä, jolle olen omistautunut kokonaan
Papeista suurin ryhmä, joka kolmas (33 %), valitsi seitsemän vaihtoehdon joukosta ilmauksen ”Työ on minulle Jumalan antama kutsumustehtävä”. Toiseksi yleisintä papeilla oli valita ilmaisu ”Minulle on tärkeää auttaa ja palvella työssäni lähimmäisiä” (21 %). Kanttoreiden keskuudessa yleisin ilmaisu sen sijaan oli ”Teen työtäni ennen muuta toimeentulon takia”, jonka valitsi joka neljäs kanttori (24 %). Lähes yhtä moni, joka viides (20 %), valitsi vaihtoehdon ”Työ on minulle Jumalan antama kutsumustehtävä (20 %) ja ”Työ tuottaa minulle tyydytystä (20 %). Viimeiseksi mainittu oli myös teologiliiton jäsenten keskuudessa yleisimmin valittu vaihtoehto (30 %).
Verrattaessa näihin annettuja vastauksia sekä pappien että kanttorien keskuudessa on vähentynyt niiden osuus, jotka pitävät työtään ensi sijassa Jumalalta saatuna kutsumuksena ja vastaavasti niiden osuus, jotka tekevät työtään ennen muuta toimeentulon takia, on lisääntynyt (ks. Kuvio 3 ja 4). Niiden osuus, jotka ensi sijassa kokevat työnsä Jumalalta saatuna kutsumustehtävänä on vähentynyt papeilla noin 40 prosentista 25 prosenttiin ja kanttoreilla 25–31 prosentista 18 prosenttiin. Vastaavasti niiden osuus, jotka tekevät työtään ennen muuta toimeentulon takia, on sekä pappien että kanttorien keskuudessa noin kolminkertaistunut: papeilla 14 prosenttiin ja kanttorien keskuudessa noin 25 prosenttiin.
Kuvio 3. Suomen kirkon pappisliiton jäsenten suhde työhön ja siinä tapahtuneet muutokset. Parhaiten pappien suhdetta työhön kuvaavien ilmausten osuudet vuosina 2010–2022 (%).
Kuvio 4. Kanttori-urkuriliiton jäsenten suhde työhön ja siinä tapahtuneet muutokset. Parhaiten kanttorien suhdetta työhön kuvaavien ilmausten osuudet vuosina 2006–2022.
Kyseessä ei näyttäisi olevan pelkästään nuorten työntekijöiden tuoma muutos, vaan myös ajan tuoma muutos. Kanttoreiden keskuudessa eri ikäisten välillä eroja on kokonaisuudessaan vähemmän kuin verrattaessa eri vuosien tuloksia. Eri ikäryhmissä ainoa tilastollisesti merkitsevä ero näkyy siinä, että vanhemmat kanttorit pitävät työtään nuorempia useammin elämäntehtävänä, jolle ovat omistautuneet kokonaan. Nuoremmat kanttorit puolestaan tekevät työtä vanhempia useammin ennen muuta toimeentulon takia.
Myöskään papeilla eri ikäryhmien väliset erot eivät yksinomaan selitä muutoksia suhteessa työhön. Papeilla eri ikäisten välillä suurin ero on siinä, missä määrin papit pitävät tärkeänä urallaan etenemistä. Uralla eteneminen on tärkeää ennen muuta nuorille papeille. Vanhemman ikäryhmän papit puolestaan pitävät työtään muita ikäryhmiä vahvemmin elämäntehtävänä. Sen sijaan kutsumuskokemuksessa ei ole ikäryhmittäisiä eroja.
Tutkimus osoittaa suhteella työhön olevan tärkeä yhteys työhyvinvoinnin kokemuksiin. Kokemus Jumalalta saadusta kutsumuksesta on yhteydessä työn imuun: tarmokkuuteen, omistautumiseen ja uppoutumiseen työhön ja vastaavasti alhaiseen kyynistymiseen työssä. Työhönsä elämäntehtävänä suhtautuvilla on puolestaan poikkeuksellisen korkea työhön uppoutuminen. Sen sijaan työtä ennen muuta toimeentulon takia tekevillä on keskimäärin alhaisin työn imu niin tarmokkuuden, omistautumisen kuin uppoutumisen näkökulmista ja vastaavasti korkein uupuminen ja kyynistyminen työssä. Ammatillinen tehokkuus puolestaan korostuu niillä, jotka haluavat edetä uralla ja saada lisää vastuuta.
Uskon merkityksen vähittäinen väheneminen koskettaa kaikkia ikäryhmiä.
Kokemus oman työn merkityksellisyydestä heikentynyt
Jäsentutkimuksessa pappeja, muita teologeja ja kanttoreita pyydettiin myös arvioimaan asteikolla 1–5 (1=ei ollenkaan tärkeä ja 5=erittäin tärkeä), miten tärkeänä he pitivät seurakuntatyön eri osa-alueita riippumatta siitä, missä tehtävässä itse toimivat tai toimivatko he kirkon työssä tai seurakuntatyössä.
Kysytyistä seurakuntatyön eri osa-alueista pappisliiton ja teologiliiton jäsenet pitivät tärkeimpänä ihmisten kohtaamista. Kanttorit pitivät kirkollisia toimituksia tärkeimpänä ja papit toiseksi tärkeimpänä. Kanttoreiden keskuudessa musiikkitoiminta ja jumalanpalvelus koettiin seuraavaksi yleisimmin erittäin tärkeiksi. Papit pitävät rippikoulua, ihmisten auttamista, sielunhoitoa ja rukouselämää useammin erittäin tärkeänä kuin jumalanpalvelusta.
Vuodesta 2010 lähtien pappien keskuudessa lähes kaikkien työtehtävien tärkeänä pitäminen on vähentynyt voimakkaasti (ks. Kuvio 5). Kun vielä vuonna 2010 vähintään kolme pappia neljästä piti erittäin tärkeänä jumalanpalveluksia, sielunhoitoa, rippikoulua, ihmisten auttamista ja sanan julistamista, osuus on pudonnut vuoden 2022 kyselyssä 38–54 prosenttiin. Suurin lasku on tapahtunut vuosien 2018 ja 2022 välillä, joten laskun voidaan ajatella liittyvän pandemiavuoden aikana tapahtuneisiin muutoksiin työssä. Vuodesta 2018 laskua on ollut erityisen voimakkaasti sanan julistamisen, jumalanpalveluksen ja Raamatun lukemisen ja opettamisen tärkeänä pitämisessä. Myös monen muun tehtävän tärkeys on vähentynyt. Monilta osin muutokset ovat erittäin selkeitä. Esimerkiksi sanan julistamista tärkeänä pitäviä pappeja oli vuosina 2010 ja 2014 kolme neljästä (75–77 %), vuonna 2018 kaksi kolmesta (63 %), vuonna 2022 enää reilu kolmannes (39 %). Ainoat työalueet, joiden tärkeänä pitävien määrä ei ole pappien keskuudessa vähentynyt, ovat tasa-arvon puolesta puhuminen ja vähemmistön oikeuksien edistäminen.
Kuvio 5. Erittäin tärkeänä seurakuntatyön eri osa-alueita pitävien Suomen kirkon pappisliiton jäsenten osuus vuosina 2010–2022 (%).
Myös kanttoreilla useimpia työn osa-alueita erittäin tärkeänä pitävien osuus on vähentynyt koronan aikana. Kanttoreiden keskuudessa muutos ei kuitenkaan ole niin raju kuin pappien keskuudessa, mutta se on kohdistunut pääsääntöisesti samoihin tehtäviin kuin papeilla.
Muutokset erityisesti pappien näkemyksissä eri työtehtävien tärkeydessä ovat niin suuria, että ne antavat viitteitä siitä, että pappien koko identiteetti pappina ja suhde työhön ovat pandemian aikana kokeneet rajuja muutoksia. Tulokset viittaavaan siihen, että kirkon ihmisten kohtaamiseen keskittyvä työ on kokenut kokoontumisrajoitteiden keskellä pakotettuna niin isoja muutoksia, että se on saanut osan papeista uudelleen arvioimaan oman työnsä tärkeyttä. Työtehtävät, joita papit ovat ennen pitäneet erittäin tärkeinä, ovatkin pandemian myötä muuttuneet tavalla, joka näyttää saaneen osan ainakin jossain määrin myös kyseenalaistamaan niiden tärkeyttä. Toisaalta muutokset kertovat vahvasti myös painopisteen muutoksesta uskonnon kentällä, jossa perinteiset uskonnon tehtävät (uskonnon funktio) on menettänyt merkitystään ja vastaavasti uskonnon soveltaminen muille elämänalueille (uskonnon performanssi) vahvistuu. Tämä näkyy perinteisten työalojen kuten sanan julistamisen, jumalanpalveluksen, Raamatun lukemisen ja opettamisen ja lähetystyön merkityksen vähenemisenä. Osaltaan työn tärkeänä pitämisen muutokset linkittynevät myös laajempaan uskonnollisuuden muutokseen. Sillä, miten kirkon työntekijöillä on taipumus arvioida oman työnsä tärkeyttä, on laajempi yhteiskunnallinen ja kulttuurinen linkitys: ihmiset pitävät tyypillisesti tärkeänä asioita, joita yleisesti arvostetaan yhteiskunnassa. Kun yhteiskunnassa uskonnollisuuden arvostus on heikentynyt, sillä mahdollisesti on vaikutuksia myös kirkon työntekijän omaan kokemukseen oman työn tärkeydestä. Tällainen työn merkityksellisyyden kokemuksen heikentyminen liittyy todennäköisesti myös työhön liittyviin kyynistymisen kokemuksiin. Heikentynyt kokemus oman työn merkityksestä on yksi kyynistymisen ilmentymä. Jäsentutkimus osoitti koronan aikana erityisesti pappien työhön liittyvien kyynistymisen kokemusten lisääntyneen.
Kyseessä ei näyttäisi olevan pelkästään nuorten työntekijöiden tuoma muutos, vaan myös ajan tuoma muutos.
Hengellinen elämä suojaa työssä
Kokonaisuudessaan tutkimusaineisto osoittaa vahvasti papin ja kanttorin oman hengellisen elämän tärkeyden siinä, miten työntekijä kokee työnsä ja miten hän voi työssä. Uskon tärkeys, työntekijän oma rukouselämä, raamatunluku ja omalla ajalla jumalanpalvelukseen osallistuminen näyttäytyvät kaikki työhyvinvointia vahvistavina. Vähäinen oma hartaudenharjoitus on aineiston perusteella yhteydessä ennen kaikkea työssä kyynistymiseen ja vähäiseen työhön omistautumiseen. Uskon merkitys, rukouselämä, Raamatun ja hengellisen kirjallisuuden lukeminen ovat kaikki yhteydessä työn imuun. Ne linkittyvät tarmokkuuteen työssä, työhön omistautumiseen ja työhön uppoutumiseen ja ehkäisevät työssä kyynistymistä. Ne eivät kuitenkaan yksiselitteisesti suojaa työssä uupumiselta, vaikkakin työssä uupuneimmat tyypillisesti myös kokevat uskon vähemmän merkitykselliseksi ja oma hartaudenharjoitus on vähäistä. Uupumusta esiintyy kuitenkin myös uskoa tärkeänä pitävien keskuudessa.