Kanttorin konttorista avoimelle areenalle

Kaisa Rauhamaa, Kanttori, Malmin seurakunta

Lapsuuteni kirkossa urut olivat parvella, erillään kaikesta muusta. Joskus joku kuorolainen kipusi lehterille kanttorin seuraksi, mutta yleensä tämä oli siellä yksin musiikkinsa kanssa. Istuin kirkonpenkissä ja ihailin kiiltäviä pillejä. Kirkkomusiikin pyhyys sekä kiehtoi että pelotti: olisiko minusta tuohon?

Opintojen jälkeen olin pitkään muissa töissä. Sitten tuttu kanttori pyysi viikonloppusijaiseksi pienelle seurakuntakodille. Mieleeni palasi nuoruuden pyhä vavistus urkujen edessä, mutta kun astuin pikkukirkon ovesta sisään, salissa penkkien lähellä olikin ihan pieni urkupositiivi. Sillä ei soitettu fantasioita ja fuugia, sen sijaan virsien säestäminen tuntui yllättävän mukavalta – istuin seurakuntalaisten kanssa samassa tasossa, olin yksi heistä.

Tästä syntyi uusi työnäky: miten välittää ihmisille helppouden tunnetta, ajatusta siitä, että olemme kaikki samalla viivalla? Että erilaisista virka-asemista huolimatta, ei ole erikseen ohjelmansuorittajia ja yleisöä vaan yksi seurakunta, joka elää tätä hetkeä yhdessä.

Yhtenä yönä näin unen. Olin messuvuorossa kirkossa, jossa en yleensä soittanut. Ennen messun alkua huomasin virsitaululla tyhjän kohdan. Ihmettelin tätä suntiolle, joka totesi itsestäänselvästi: ”Sehän on seurakuntalaisen toivevirsi!” Heräsin ja mietin, olisiko tässä ideaa: olisi yksi kohta, johon virttä ei valitakaan etukäteen vaan se tulisi paikallaolijoilta. Kirkkoherralta sain 50-vuotislahjaksi luvan ottaa toivevirren osaksi oman kirkkoni messuelämää. Se toimi hyvin ja toi yhteisöllisyyttä!

Joskus hyvät ideat syntyvät tyhjyydestä. Pidin teemapohjaisia kuoroperiodeja, joissa yhdellä kaudella laulettiin tuomaslauluja, toisella Taizé-hymnejä, kolmannella kelttiläistä musiikkia. Viime syksynä selkeää ajatusta ei löytynyt, ja ihmiset jo kyselivät kuorosta. Teemahan voisi olla Tule ja toivo: osallistujat toisivat mukanaan itselleen mieluisia lauluja, joihin kanttori etsii sovitukset. Siitä tuli oikea hyvän mielen kuoroperiodi! Laulajien välille syntyi tiivis yhteys, kun he tiesivät laulujen tärkeyden toisilleen, ja messuissa näki ja kuuli, kuinka hyvältä tuntui laulaa niitä myös muille.

Entä Kirkkomusiikin päivä? Eri vuosina on ollut konsertteja ja yhteislaulutilaisuuksia. Mitä jos ihmiset saisivatkin tehdä kirkkomusiikkia itse – tulisivat kokeilemaan urkuja! Arvelimme, että jokunen uskaltautuisi paikalle yksittäin, soittaisi ja lähtisi pois. Mitä vielä: parikymmentä tuli kerralla ovesta, he istuivat penkkeihin, soittivat vuorotellen ja kuuntelivat toisiaan. Saimme hienon musiikkihetken sekä toiveen jatkotapahtumasta. Siispä urku auki, virkatoverit!

 Kirjoittaja on Vuoden Kanttori 2022